Onneksi olen poika Pohjoismaasta

Olen oikea onnenpoika.

Olen onnenpoika, koska synnyin Pohjoismaahan, synnyin hyvinvointiyhteiskuntaan.
Olen onnenpoika tai oikeastaan jo mies. Jos olisin syntynyt tytöksi, olisi minulta vaadittu paljon enemmän. Minun pitäisi olla silloin vastuullisempi, minun pitäisi olla äiti. Sehän on ilmeisesti jaloin tehtävä maailmassa, ainakin tytölle. Kasvaa naiseksi ja ryhtyä äidiksi.

Jos olisinkin syntynyt johonkin päin Länsi-Afrikkaa, olisin todennäköisesti traumatisoitunut. Minut olisi ympärileikattu, silvottu, jotta pääsisin naimisiin. Miksi? Koska perinne vaatii. Koska olisin ollut tyttö, olisi haluttu varmistaa, että joku mies huolii minut avioliittoon. Ilman ympärileikkaustahan olisin saattanut tehdä vielä aviorikoksen.

Todennäköisesti minut olisi ympärileikattu, vaikka olisinkin syntynyt pojaksi. Tässä asiassa Y-kromosomikaan ei olisi minua edes auttanut. Julmasti olisi minua viillelty ja olisin varmasti traumatisoitunut, koska perinne vaatii.

Luettuani eilen Anu Nousiaisen artikkelin valokuvaaja Meeri Koutaniemen matkasta Keniaan jouduin pysähtymään. Väistämättä ajattelin itseni artikkelin nuoreksi tytöksi Keniaan. Vastavuoroisuus. Mitä se merkitsee nyt? Suljenko nettiselaimen ja silmäni tältä asialta, vai seuraisinko sydäntäni ja tekisin asialle jotain. Koska olen poika, oikea onnenpoika, kun synnyin hyvinvointiyhteiskuntaan voin tehdäkin asialle paljon, vaikka ensin tuntuu etten oikeastaan yhtään mitään. Voin ottaa kummilapseksi maailmalta tytön, voin pitää esillä maailman epäkohtia, lahjoittaa muuten vain rahaa sukupuolielinten silpomista ehkäisevään työhön, eli kasvatustyöhön tai lähteä itse maailmalle tekemään asialle jotain.

Kiitos vuoden lehtikuvaaja Meeri Koutaniemi. Taidan tehdä asialle jotain.

Media on kriisissä – Eläköön media

Syksyn aikana on ollut taas pakko myöntää, että medialla on kyllä suuri valta, tai oikeastaan mediataloilla, tai sitten meillä kuluttajilla. Kyllähän toimittajaa kaiketi kiinnostaisi harjoittaa parempaa journalismia, mutta kiinnostaako meitä mediankäyttäjiä? Taloustieteen nobelisti Milton Friedman sanoi aikanaan kuuluisat sanansa, että yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ihan samat talouselämän lainalaisuudet koskettavat myös mediataloja. Elleivät omistajat harjoita hyväntekeväisyyttä, niin yrityksen toimitusjohtajan tehtävä olisi kyllä valvoa ensisijaisesti, että omistajat saavat parasta mahdollista tuottoprosenttia sijoitetulle pääomalleen.

Miten tämä sitten tehdään?

Kaupalliset mediapuljut myyvät joko erilaisia tilaussopimuksia tai sitten mainontaa tuotteisiinsa. Käytännössä usein molempia. Sähköiset mediat eivät vain (ainakaan vielä) ole kuluttajalle kovinkaan houkuttelevia välineitä tehdä tilaussopimus mediatalon kanssa. Siksi monet verkkosisällöt ovat enemmän ja vähemmän täynnä mainoksia. Mainostajaa taas kiinnostaa vain kuinka moni silmäpari näkee heidän mainoksen.

Me kuluttajat puolestaan kaipaamme vain helppoa luettavaa, kuunneltavaa ja katseltavaa. Siksi klassinen tai proge-musiikki ei kosketa massoja. Ei meitä kiinnosta myöskään kantaaottavat dokumenttielokuvat, vaan massaviihde. Valitettavasti sama ongelma on nähtävissä myös journalismin kanssa. Meitä kiinnostaa lyhyesti, valmiiksi pureskeltu ja helposti omaksuttava sisältö. Niin, ja otsikossa olisi aina hyvä olla maininta katso kuvat! (Ihan samoista syistä muuten politiikkaan osallistuminenkaan ei kiinnosta ihmisiä: Raskasta, vaikeaa ja epäkiitollista työtä.)

Kuten edellisistä kappaleista voi päätellä, niin median ongelmat ovat ihan johdettavissa meihin kuluttajiin. Emme ole ymmärtäneet omaa parastamme ja menemme pikemmin vain taaksepäin kehityshistoriassamme. Siksi meille syötetään copy-paste tyyppisiä nettiuutisia turhista ja vieläkin turhemmista aiheista, kun olemme taantuneet tardolaisiksi.

Mitä minä toivoisin mediassa käsiteltävän?

Vaikka Afrikan sarven ruokakriisi ei ollutkaan aivan uusi uutinen 2010-2012 vuosina, niin olisi sitä toki voinut käsitellä vielä enemmänkin mielestäni. Somalian nälänhädän seurauksena sai lähes 260 000 ihmistä surmansa. Minua ärsyttää. Kun kuulemme uutisia akuuteista kriiseistä, meille nousee hetkellinen tarve auttaa, mutta olemmeko valmiita pitkäjänteiseen tukemiseen? Ruandan kansanmurhaa käsittelevässä elokuvassa Hotelli Ruanda ohjaa Terry George ilmaisee meidän länsimaalaisten reaktiota Ruandan tragediaan jotenkin näin. Päivällispöydässä, kansanmurhan uutiskuvien ääressä ruoka jää hetkeksi kurkkuumme ja päivittelemme hetken kuinka kauheaa tuo tilanne maailmalla on, mutta individualisteina unohdamme hetkessä lähimmäistemme tragedian kaukana.

Ympäri Suomen ruoka-apujonossa näkyy yhteiskunnassa kasvava hätä. Toivoisin, että medioissa voitaisiin nostaa niitä yhä enemmän esille ja selvittää miksi näin? Ihminen joutuu useimmiten turvautumaan ruoka-apuun vasta silloin, kun toimeentulo ei muista tuista huolimatta riitä. Ei sinne kukaan huvikseen jaksa vaivautua, vaan vasta silloin kuin hätä on äärimmäinen. Erilaisten tahojen tarjoamat ruoka- ja muut avut ovat monille ihmisille elintärkeitä. Hyvinvointivaltiossa kaikilla ei mene hyvin. Mitäpä, jos tänä vuonna tarjoaisin itse apua esim. diakoniatyölle lahjoituksen tai vapaa-ehtoisuuden muodossa. Näistäkin media voisi puhua ja niitä popittaa. Kuten viisas presidenttimme ilmaisi jo vuosi sitten. Nyt tarvitaan tavallisia asioita, naapuri-apua, solidaarisuutta ja lähimmäisen rakkautta. Kyllä media voisi näitä tuntoja minussakin herätellä. Tuttavapiirissäni on ainakin sen verran pätevää sakkia, että en uskoisi sen jäävä resursseista kiinni, mutta kiinnostaako meitä asiakkaita?

Diakonia on uskon ja rakkauden risteys

Kirkoista on tullut Suomessa vain hyväntekeväisyysjärjestöjä! Onneksi näin ei ole vielä tapahtunut, mutta uhkakuva on suuri, kun lakataan julistamasta sanomaa Jumalan valtakunnasta teoin. Keskeisempää kuin huuta sanoin, on kuiskata hiljaa tekojen kautta. Kun kristillinen yhteisö ei enää toimi näin, siitä tulee vain yksi hyväntekeväisyysjärjestöistä (joita maassamme kyllä riittää). Se menettää silloin hengellisen pohjansa. Sillä ei ole enää merkitystä kuinka paljon kirkko jakaa rahaa tai kuinka suuria massoja se kohtaa diakoniatoimintansa kautta. Merkitys on vain sillä, mikä on työn luonne. Diakonian luonteen mielletään olevan rukouksesta nousevaa julistusta tekojen kautta. Kun rukous unohtuu, unohtuu kaikki.

Diakonia nähdään maassamme liiaksi vain työntekijöiden velvollisuutena. Se on kuitenkin jokaisen kristityn oikeutus. Vallalla on materialismin voimistuminen. Tuntuu, että mitä enemmän me ihmiset tyydytämme rahan rakastamisen himoamme, sitä enemmän yhteiskunnassa on nälkää ja puutetta. Kirkkojen sanomalla on siis selkeä paikka.

Diakonia on uskon ja rakkauden risteys, jossa konkretisoituu lähettämissanat …palvelkaa Herraa iloiten. Kirkkojen pitäisi terävöittää sanomaansa, jotta ne voisivat tarjota jäsenilleen hengellistä elämää uudistavia löytöjä, muuten niiden uhkana on hengellinen näivettyminen ja muuttuminen palvelulaitoksiksi. Kristinuskon sanomaa on huomion kiinnittäminen syrjäytyneisiin ja sanoman ydin pelastus.